Sosiaaliset taidot

Usein puhutaan siitä, että sosiaaliset taidot kehittyvät koulussa – mutta samaan hengenvetoon on pakko pohtia, millainen yhteiskunta meillä ylipäätään on näiden taitojen kannalta. Suomessa ei ole aina helppoa olla sosiaalinen. Meillä on vahva hiljaisuuden kulttuuri, jossa tuntemattomille puhumista pidetään usein omituisena tai tungettelevana.

Itse huomaan pyrkiväni rikkomaan tätä kaavaa. Juttelen mielelläni bussipysäkillä, kassajonossa tai uimahallin saunassa. Joskus joku vastaa – pieni hymy, sananvaihto säästä tai arjesta. Mutta joskus katse kääntyy nopeasti pois, vastausta ei kuulu lainkaan, tai saan osakseni vain viileän, vaivaantuneen mulkaisun. Siinä tulee aina vähän epämukava olo. Tulee tunne, että tuli tehtyä jotain väärin, vaikka tarkoitus oli vain olla hetken ihminen ihmiselle.

Tämä kertoo minulle siitä, kuinka vaikeaa monille meistä on astua ulos totutusta. Olemme niin tottuneita pitämään etäisyyttä, että kohtaaminen voi tuntua uhkaavalta. Ja ehkä juuri siksi toivoisin, että lapset saisivat enemmän tilaisuuksia harjoitella aitoa vuorovaikutusta – ei vain luokan sisällä, vaan monenlaisten ihmisten kanssa, arjen eri paikoissa.

Sosiaaliset taidot eivät ole vain sitä, että tulee toimeen ryhmässä tai osaa kuunnella. Ne ovat myös kykyä kohdata toinen ihminen hetkessä, katsoa silmiin, vastata hymyyn, kysyä jotakin tai vain olla läsnä. Meidän yhteiskunnassamme nämä taidot eivät aina saa tilaa kehittyä.

Sosiaaliset taidot – kehittyvätkö ne todella koulussa?

Yleinen ajatus on, että koulu on se paikka, jossa lapset ja nuoret oppivat sosiaalisia taitoja. Että siellä opetellaan tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa, ratkaisemaan ristiriitoja ja toimimaan ryhmässä. Mutta onko se todella niin?

Olen itse alkanut nähdä asian toisin. Koulu on kyllä sosiaalinen ympäristö, mutta samalla myös hyvin rajattu. Lapsi viettää siellä lähes jokaisen arkipäivän samojen ihmisten kanssa – saman luokan, saman opettajan, usein saman penkkikaverin. Päivät kuluvat suurin piirtein samassa rytmissä, samassa tilassa, samojen tuttujen sääntöjen ja roolien mukaan.

Tässä ympäristössä voi toki syntyä ystävyyksiä ja yhteishenkeä, mutta samalla se voi myös rajoittaa sosiaalisten taitojen kehittymistä. Kun ryhmä pysyy muuttumattomana, lapsi jää helposti kiinni rooliin, johon on alun perin asetettu – olipa se sitten hiljainen tarkkailija, ryhmän viihdyttäjä tai se, jota ei koskaan oikein oteta mukaan. Näistä rooleista voi olla vaikea kasvaa ulos, kun ympäristö ei muutu eikä uusia mahdollisuuksia avaudu.

Meillä on nyt takana vasta lyhyt matka kotikoulun polulla, mutta jo nyt olen huomannut valtavan eron. Lapseni on alkanut rohkaistua juttelemaan erilaisille ihmisille – aikuisille, pienemmille ja isommille lapsille, naapureille ja uusille tuttavuuksille. Hän ei enää katso vain oman ikätoverinsa suuntaan etsiessään seuraa tai juttukaveria. Tämä on ollut hienoa seurattavaa.

Yksi päivä hän sanoi iloisena: “Mä uskallan nykyään puhua tuntemattomille ja kysyä vaikka neuvoa. Ennen en uskaltanut.”

Kotikoulu tarjoaa mahdollisuuden liikkua erilaisissa ympäristöissä, osallistua ryhmiin, joissa ikähaitari on laajempi, ja kohdata ihmisiä eri elämäntilanteista. Sosiaaliset tilanteet eivät ole enää sidottuja taukoihin ja luokkatiloihin, vaan niitä syntyy luontevasti elämän keskellä – puistossa, museossa, kirjastossa, harrastuksissa, retkillä.

🙌🏻

Miten sinä olet kokenut koulun ja sosiaalisten taitojen kehittymisen? Oletko kohdannut samoja ajatuksia – tai aivan toisenlaisia?