Kotikoulun syyslukukauden aloitus

Aloitus

Halusin aloittaa syyslukukauden tietoisesti pehmeästi. Me emme syöksyneet tehtävävihkoihin pää edellä. Sen sijaan levitimme tulevat oppikirjat pöydälle ja aloimme yhdessä tutkia niitä.
Jokainen kirja oli kuin salaperäinen laatikko, jonka sai avata. “Minkä näistä haluaisit aloittaa?” kysyin lapselta, aloitimme matematiikasta. Hän sai olla myös mukana suunnittellussa mitä ja miten opiskellaan, ja tiedätkö mitä? Se teki kaiken paljon mielenkiintoisemmaksi kuin voisi kuvitella.
Oppikirja ei ollut enää vain minun määräämäni velvollisuus. Se oli yhteinen seikkailu. Sivujen kuvat, kysymykset ja tarinat tuntuivat kutsuilta, ei käskyiltä. Lapsen silmät syttyivät, kun hän oivalsi, että hänellä on oikeus valita ja vaikuttaa.

Vastoinkäymisiä, oivalluksia ja uudenlaista oppimista

Mun on pitänyt kirjoittaa tämä teksti jo pitkään. Jotenkin se on jäänyt, kun arki on vienyt mukanaan. Ehkä tiedät sen tunteen: haluaisi pysähtyä ja kertoa, mutta elämä heittää eteen asioita, jotka vievät kaiken huomion. Meidän toisen luokan alku kotikoulussa on ollut juuri sitä, täynnä yllätyksiä, vastoinkäymisiä ja silti myös uuden löytämistä.

Tämä ei ole kaunisteltu tarina. Haluan kertoa rehellisesti, millaista meidän alku on ollut. Samalla toivon, että se rohkaisee sinua: kaikilla meillä on omat haasteensa, ja elämä tuo aina uusia, yllättäviä tilanteita eteen. Mutta voimme omilla valinnoillamme parantaa omaa jaksamistamme ja löytää pieniä hetkiä iloon vaikeuksien keskellä.

Yksi tuttuni kysyi minulta eräänä päivänä, miksi hymyilen, vaikka tilanne on mitä on. Vastasin, että ei se itkukaan auta, mutta hymy voi kantaa pitkälle. Se on tapa sanoa itselleen, että minä voin edelleen vaikuttaa siihen, miten kohdata, tämän päivän ja huomisen.

Huolia ja epäilyjä: sosiaaliset taidot suurennuslasin alla

Jo ennen kevätlukukauden alkua törmäsimme ensimmäiseen seinään. Saimme kuulla lastensuojelun olevan huolissaan lapsen sosiaalistentaitojen kehityksestä kotikoulussa. Aikaisempi opettaja koulusta oli kertonut että, lapsellamme oli koulussa vain yksi kaveri, eikä yhtään läheistä ystävää. Tämä oli heidän mukaansa merkki siitä, että sosiaaliset taidot kehittyisivät paremmin koulun seinien sisällä, ja että opiskelu kotona ei antaisi tilaa näille taidoille kehittyä.

En voinut olla miettimättä: kuinka paljon todellista ystävyyttä koulussa oikeasti syntyy? Itse kävin koulua luokat 1–9 samojen ihmisten kanssa. Me istuimme yhdessä, söimme samassa ruokalassa ja vietimme arjen viikot vierekkäin. Mutta tiedätkö mitä? Kukaan heistä ei tänä päivänä ole ystäväni. Yhteys perustui siihen, että olimme sattumalta samassa paikassa samaan aikaan, ei siihen, että välillämme olisi ollut syvää yhteyttä.

Lapseni kohdalla olen nähnyt jo nyt muutosta. Kotikoulun myötä hän uskaltaa jutella rohkeammin uusille ihmisille. Bussipysäkillä, kaupassa, uimahallissa. Joku juttelee takaisin, joku ei, joskus saa vihaisiakin katseita, ja se voi tuntua ikävältä. Mutta siinä se kasvu juuri tapahtuu: hän oppii, että kaikki eivät vastaa, mutta yrittää voi silti. Tämä on sellaista sosiaalista oppia, jota koulun luokkahuoneessa on vaikea saada. Kesän aikana lapseni on saanut hyvin paljon uusia kavereita ja vielä enemmän ystäviä. 

Keittiö, joka paloi ja arki, joka pysähtyi

Elokuun puolivälissä arki pysähtyi kirjaimellisesti liekkeihin. Meidän keittiömme syttyi rasvapalosta tuleen. Hetkessä koko koti muuttui turvattomaksi ja asumiskelvottomaksi. Meidän piti siirtyä tuttavan luokse, pakata mukaan vain tärkeimmät tavarat ja opetella elämään uudessa ympäristössä.

Se oli hämmentävää ja raskasta. Kodin rutiinit hajosivat, ja kaiken päälle piti miettiä, miten kotikoulu jatkuu. Mutta juuri tässä kohtaa huomasin kotikoulun vahvuuden: oppiminen ei pysähdy siihen, että seinät ympärillä vaihtuvat. Se kulkee mukana, eväsrepussa, yhteisissä keskusteluissa, arjen havainnoissa.

Me emme voineet istua omaan keittiön pöytään, mutta me voimme oppia missä vain. Siitä tuli meille uudenlainen vapauden kokemus, vaikka se syntyi vaikean tilanteen keskellä.

Palosta seuraavana päivänä saimme hakea koulukirjat asunnolta, ja opiskelu jatkui tuttuun tapaan,  nyt tuttavan luona. Kirjat pysyivät tutkimisen välineinä, mutta arkeen lisäytyi myös ulkoilu ja luonnossa oppiminen: metsäpolut, kasvit ja sienet tarjosivat oman luokkahuoneensa, jossa tutkiminen ja ihmettely tuntuivat luonnolliselta osalta oppimista.

Oppikirjoista seikkailuihin

Kun elämä viimein rauhoittui hieman, pääsimme takaisin kotiin. Oli outoa astua takaisin omaan asuntoon, jossa jäljet palosta muistuttivat edelleen siitä, mitä oli tapahtunut. Mutta samalla koti tuntui tutulta ja turvalliselta.

Kävimme tapaamassa myös muita kotioppijoita ja perheitä, jotka kulkivat samanlaista polkua. Näiden tapaamisten myötä huomasimme, miten erilaisia ja samalla samanlaisia kokemuksia kotikoulu voi tarjota. Lapset oppivat toinen toisiltaan, vaihtoivat ideoita ja yhdessä vietetty aika toi sosiaalisiin taitoihin aivan uudenlaista syvyyttä.

Perjantain valintapäivät

Meidän suurin hitti on ollut perjantain perinne: valintapäivä.

Perjantaisin lapsi saa päättää itse, minkä kirjan ja minkä sivun hän haluaa tehdä. Välillä hän valitsee matematiikkaa, joskus luontoa, joskus lukee tarinoita. Ja mikä parasta, joskus hän vain selaa kirjoja, kunnes joku kuva tai otsikko saa hänet pysähtymään.

Se, mikä voisi aikuisen silmään näyttää satunnaiselta, onkin lapselle valtavan voimaannuttavaa. Hän kokee, että hänen mielipiteellään on merkitystä. Että hän saa olla aktiivinen toimija, ei pelkkä ohjeiden vastaanottaja.

Ja minä olen nähnyt, miten tämä on muuttanut meidän viikkomme ilmapiiriä. Perjantaita odotetaan. Oppimisesta on tullut yhteinen ilo, ei vain suoritus.

Metsän luokkahuone

Yksi unohtumattomimmista oppimisen hetkistä tapahtui mustikkametsässä. Lähdimme retkelle, eväät repussa ja kumisaappaat jalassa. Metsässä ilma tuoksui kostealta sammalelta, aurinko pilkahteli oksien lomasta ja marjat värjäsivät sormet sinisiksi.

Polun varrelta löysimme sieniä, joita emme tunnistaneet. Emme vain kävelleet ohi, vaan pysähdyimme. Otimme kuvia, kaivoimme esiin puhelimen ja Lensin avulla aloimme selvittää, mitä olimme löytäneet. Oliko se syötävä vai ei? Missä se viihtyy? Mikä sen nimi on?

Lapsi oli haltioissaan ja hänestä tuli hetkeksi pieni tutkimusmatkailija, jonka löydöt saivat meidät molemmat innostumaan.

Oppiminen tarvitsee uteliaisuutta ja pysähtymistä. Luonto oli meidän luokkahuoneemme. Mustikkametsä oli meidän oppikirjamme.

Arjen pienet oppitunnit

Oppiminen on hiipinyt meidän arkeen monin tavoin. Yksi ihana hetki tapahtui linja-autossa, kun harjoittelimme lukemista pysäkkien nimistä, jotka näkyivät bussin valotaulussa. Lapsi luki, osa pysäkeistä oli suomeksi ja ruotsiksi, ja osan myös englanniksi.

Vanha rouva, joka istui vieressä, seurasi hymyillen. Hän kysyi lapsen ikää, ja lapsi vastasi olevan 8. Rouva kehui lapsen lukutaitoja ja kiinnitti erityisesti huomiota siihen, miten hienosti lapsi osasi ääntää myös englanniksi ja ruotsiksi. Oli ilo nähdä lapsen kasvoilla onnistumisen tunne, hetki, joka muistutti, miten merkityksellistä oppiminen voi olla myös pienissä arjen tilanteissa ja kohtaamisissa tuntemattomien kanssa.

Kauppareissulla olemme laskeneet hintoja, miettineet kiloja ja kilo-hintoja. Matematiikka ei ole enää pelkkää numeroita paperilla, vaan suoraan yhteydessä siihen, mitä syömme ja paljonko maksamme.

Kirjoittamista olemme harjoitelleet kirjeillä ja viesteillä. Kun lapsi halusi kirjoittaa mummille kuulumisia, siitä syntyi tärkeä hetki. Teksti ei ollut harjoitusvihkoon piirrettyjä rivejä, vaan viesti rakkaalle ihmiselle.

Näitä pieniä oppitunteja tulee joka päivä. Ne eivät aina näytä “opetukselta”, mutta juuri niissä oppiminen on syvimmillään.

Miksi tämä kaikki on merkityksellistä?

Kotikoulun syyslukukauden alku ei ole ollut helppo. On ollut epäilyjä, palon tuomaa kaaosta ja epävarmuutta. Mutta kaikesta huolimatta olen nähnyt, miten tämä tie antaa meille mahdollisuuden elää toisin.

Olemme saaneet oppia, että oppiminen ei pysähdy seinien sisälle. Se voi tapahtua keittiössä, joka on lainassa ystävältä. Metsässä, jossa sormet tahriintuvat mustikasta. Kaupan kassajonossa, kun lasketaan kolikoita. 

Kotikoulu ei ole täydellinen ratkaisu. Se on täynnä työtä, vastuuta ja joskus huolta. Mutta se on myös täynnä vapautta, iloa ja löytämisen hetkiä. 

Entä sinä?

Millaisia oppimisen hetkiä sinä olet kokenut arjessa?

Jaa kokemuksesi, ehkä juuri sinun tarinasi rohkaisee jotakuta toista näkemään, että oppiminen voi olla paljon enemmän. ❤️