Mikä on äänen raja?

Äänen ja läsnäolon merkitys

Istuimme taannoin bussissa lasteni ja toisen äidin lastensa kanssa. Lapset nauroivat, puhuivat,  kikattivat ja järjestelivät paikkojaan, kuka istuu kenen vieressä, kuka saa ikkunapaikan. Hetken  pienestä kinasta syntyi ääniä, aivan tavallista lasten seurassa.  

Sitten kuului ärtynyt, vieras ääni: 

“Eikö toi saatana osaa hiljentää noita?” 

Hetken kuluttua nainen vielä mainitsi, ettei hänellä ole omia lapsia, mikä ehkä selitti hänen  kyvyttömyyttään ymmärtää lasten ääntä ja iloa.  

Ympärillä tapahtui jotain, joka sai sydämen lämpenemään. Huomasin muiden matkustajien  puolustavan lapsia myötätunnolla.  

Takapenkiltä kuului miehen ääni, voimakas ja päättäväinen: 

“Lasten äänet kuuluvat elämään!” 

Se sai minut hymyilemään hiukan, ja samalla rouvan edessä istuva henkilö astui suojaksi: 

“Et voi noin rumasti puhua lapsille! He ovat kilttejä enkeleitä.”  

Muut matkustajat vaihtoivat ymmärtäviä katseita, heidän myötätuntonsa oli silminnähtävää. 

Hetkeksi bussin tunnelma muuttui. Ärtynyt sana oli edelleen ilmassa, mutta sen rinnalla levisi  myös lämpöä ja ymmärrystä. Näin, että lasten ilo ja ääni eivät olleet vain hyväksyttäviä, vaan  arvokkaita, ja että joskus aikuisetkin tarvitsevat muistutuksen siitä. Hetken ajan bussin ilma tuntui  jakautuvan kahdeksi maailmaksi, yhden, jossa lapsen ääni oli ongelma, ja toisen, jossa se oli  luonnollista elämää. 

Hiljaisuus laskeutui hetkeksi. Katsoin lastani, hänen silmissään ei ollut häpeää, vaan elämää, iloa,  kaikkea sitä, mikä tekee lapsesta lapsen. Sanat olivat kovat, ja hetken mietin, kuinka erilaisia me  aikuiset voimme olla äänten sietämisessä. 

Kotona ääni on merkki elämän virrasta. Se kertoo uteliaisuudesta, ilosta, joskus myös  turhautumisesta. Kun opetan lastani, opetan samalla maailmaa kuuntelemaan: ei pelkästään  hiljaisuutta, vaan myös ääntä, joka kertoo, että lapsi on läsnä, oppii ja kokeilee. 

Tällaiset tilanteet bussissa muistuttavat siitä, miten helposti ulkopuolinen voi arvioida lapsen  ääntä ilman kontekstia. Mutta jos pysähdymme hetkeksi ja katsomme lapsen silmiin, näemme  jotain arvokasta: hänen kokemuksensa, hänen iloisuutensa, hänen oppimisensa.

Ehkä seuraavalla kerralla joku meistä voisi muistaa: lasten ääni on elämää. Se on merkki siitä, että  maailma on täynnä ihmetystä, ja joskus ääniä, joita on hyvä sietää, jopa rakastaa. 

Kun aikuisen rajat ja lapsen maailma kohtaavat

Tilanteen jälkeen jäin pohtimaan jotain muuta kuin äänen määrää: sitä, miten erilaisissa maailmoissa me aikuiset ja lapset arjessa elämme.

 Bussissa kulki kaksi todellisuutta vierekkäin. Lapsille matka oli seikkailu, osa päivän rytmiä, mahdollisuus järjestää penkit ja paikat uudelleen.

Aikuisille se saattoi olla työmatka, väsymystä tai omiin ajatuksiin käpertymistä. Ehkä juuri tämä ristiriita tekee julkisista tiloista niin herkkiä paikkoja. Ne ovat kuin yhteisiä olohuoneita, joissa jokainen tuo mukanaan oman mielentilansa, taustansa ja rajansa. Kun joku näistä rajoista koskettaa toista, syntyy kipinöitä, joskus lempeitä, joskus teräviä.

 

Huomasin itse miettiväni: 

Miten paljon odotuksia me asetamme tiloille, joita jaamme tuntemattomien kanssa?

 Odotammeko hiljaisuutta, vaikka maailma itsessään on harvoin hiljainen? 

Odotammeko lapsilta käytöstä, jonka opetteleminen vie vuosia? 

Vai odotammeko itseltämme sellaista joustavuutta, josta väsyneenä lipsumme?

Tilanteessa oli kuitenkin yksi puoli, joka avasi minulle uuden ajatuksen.

Lasten ääni ei ollut ongelma, mutta ei myöskään se nainen, joka oli ärtynyt. Hänkin toi bussiin oman rajansa, oman päivänsä ja ehkä oman väsymyksensä.

Emme aina tiedä, mitä toinen kantaa sisällään. Silloin on helpompaa reagoida ääneen kuin tunteeseen, jota ei osaa nimetä.

Silti olen miettinyt, miten kauniisti muut matkustajat lopulta asettuivat sanoillaan suojelemaan lapsia.

 Ei siksi, että joku olisi oikeassa ja toinen väärässä, vaan siksi, että yhteisessä tilassa meillä on mahdollisuus tasapainottaa toisiamme.

Yksi nostaa rajan, toinen laskee olkapäänsä pehmusteeksi. 

Ja ehkä tämä on se hetki, jossa äänen raja kulkee:

ei hiljaisuudessa, ei äänessä, vaan siinä kohdassa, missä me aikuiset päätämme huomata toisemme — myös silloin, kun jokin hetki särähtää.

 

Oletko sinä huomannut, miten paljon elämää lapsen äänessä on – milloin viimeksi pysähdyit kuuntelemaan sitä?