Vanhemman tarina: turvaa, oppimista ja oikeuden tunne
Menneisyys ja koti Asuin punaisessa rivitalossa, jonka piha oli iso ja siellä oli keinu. Talot olivat kaikki samanlaisia: rapistuneita ja vähän vinossa, kuin väsyneitä seisomaan suorassa. Leikin pihan muiden lasten kanssa melkein joka päivä. Hypittiin narua, pelattiin kirkonrottaa ja rakennettiin majoja pensaikkoon. Nauru kurkkua kutitti – eikä kukaan olisi uskonut, millainen hiljaisuus odotti oven takana. Kukaan ei tiennyt, mitä kotona oikeasti tapahtui. Tärkein puuttui: rakkaus. Ei ollut hyvänyön haleja, ei kysymyksiä koulupäivästä. Ei ketään, joka olisi sanonut, että olen tärkeä, tai että kaikki järjestyy. Opin varhain, että meillä ei ollut aikuisia, joihin nojata – oli vain hiljaisuus, joka tuntui kasvavan seinissä asti, painostava ja kylmä. Hetki kuusivuotiaana Olin kuusivuotias, kun äiti tuli kotiin ja toi mukanaan muutaman kaverin, tuttuja naamoja, joilla kaikilla oli käheä ääni ja kaljapullo kädessä jo ovella. He parkkeerasivat itsensä keittiöön kuin olisivat tulleet ...