Vanhemman tarina: turvaa, oppimista ja oikeuden tunne

 Menneisyys ja koti

Asuin punaisessa rivitalossa, jonka piha oli iso ja siellä oli keinu. Talot olivat kaikki samanlaisia: rapistuneita ja vähän vinossa, kuin väsyneitä seisomaan suorassa. Leikin pihan muiden lasten kanssa melkein joka päivä. Hypittiin narua, pelattiin kirkonrottaa ja rakennettiin majoja pensaikkoon. Nauru kurkkua kutitti – eikä kukaan olisi uskonut, millainen hiljaisuus odotti oven takana. Kukaan ei tiennyt, mitä kotona oikeasti tapahtui.

Tärkein puuttui: rakkaus. Ei ollut hyvänyön haleja, ei kysymyksiä koulupäivästä. Ei ketään, joka olisi sanonut, että olen tärkeä, tai että kaikki järjestyy. Opin varhain, että meillä ei ollut aikuisia, joihin nojata – oli vain hiljaisuus, joka tuntui kasvavan seinissä asti, painostava ja kylmä.

Hetki kuusivuotiaana

Olin kuusivuotias, kun äiti tuli kotiin ja toi mukanaan muutaman kaverin, tuttuja naamoja, joilla kaikilla oli käheä ääni ja kaljapullo kädessä jo ovella. He parkkeerasivat itsensä keittiöön kuin olisivat tulleet kotiin. Tupakka syttyi heti, toinen ja kolmas perään. Keittiön ilma oli paksua, kellertävää ja poltti kurkkua. Yritin hengittää nenän kautta, mutta sekin sattui.

Musiikki alkoi pauhata vanhasta stereosta, joka rutisi ja särisi niin kovaa, ettei omia ajatuksiani kuullut. Yritin mennä nukkumaan, mutta en saanut unta. Tyyny tuntui kylmältä, mutta päältä kuumalta. Peiton alla oli turvassa, mutta ilma loppui kesken. Kuuntelin keittiön ääniä: naurua, kovia sanoja, pullojen kilinää. Joku huusi liian kovaa, joku itki. En enää tiennyt, kuka oli kuka – kaikki sekoittui keittiön ääniin.

Olin halunnut kysyä, voisiko musiikkia laittaa hiljemmalle, mutta tiesin, ettei kannattanut. Kun aikuiset olivat juoneet, pienetkin pyynnöt saattoivat muuttua vaarallisiksi. Niinpä vain makasin, silmät auki, ja laskin, kuinka monta kappaletta oli jo soinut ennen kuin ehkä tulisi hiljaista.

Sitten kuulin sen äänen. Kovan, sellaisen, joka pysäyttää hengityksen heti. Se ei ollut musiikkia eikä naurua, vaan räsähdys, joka tuli läpi seinien ja sydämen. Juoksin rappuset puoliksi alas ja katsoin olohuoneeseen kaiteen yli. 

Isä oli tullut kotiin.

Koulupolku ja yläasteen haasteet

Ennen peruskoulun alkua minut vietiin koulupsykologin arviointiin. Siellä katsottiin, miten opin, miten ajattelen ja millaiset taidot minulla oli. Tehtävät ja testit antoivat suuntaa siitä, missä olin vahva ja missä tarvitsin tukea – esimerkiksi matematiikassa, kielessä tai tunne-elämän haasteissa. Tulokset osoittivat, että olin matemaattisesti ikäistäni taitavampi, numerot ja loogiset asiat tuntuivat helpoilta.

Silti äiti halusi, että minut sijoitettiin erityiskouluun, koska hän oli itse käynyt siellä ja koki sen tutuksi ja turvalliseksi valinnaksi. Koulupsykologilla olisi ollut vaihtoehtona ohjata minut normaaliin kouluun, mutta äidin päätös oli jo tehty. Sain konkreettisen todistuksen siitä, että minulla oli potentiaalia ja vahvuuksia, mutta päätös vaikutti menevän toisen ihmisen kokemusten ja valintojen mukaan, ei sen mukaan, mikä olisi pitkällä tähtäimellä ehkä ollut paras minulle.

Yläasteella ongelmat kasaantuivat, ja en voinut henkisesti hyvin. Asuin tuolloin lastenkodissa, ja minut siirrettiin yhdeksännellä luokalla opiskelemaan sinne. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että olisin saanut tukea opiskeluun. Kukaan ei istunut vieressä auttamassa, kokeita tehtiin ilman valvontaa, eikä kukaan kysynyt, ymmärsinkö vai en. Olin yksin sen kanssa.

Paljon asioita en edes muista itse. Osa niistä on sellaisia, joista olen saanut tietää myöhemmin – papereista, kirjauksista ja muiden kertomana. Se tuntuu välillä oudolta, lukea omasta elämästään asioita, joita ei itse muista. Mutta samalla ne auttavat ymmärtämään, miksi asiat menivät niin kuin menivät.

Uusi alku ja oppimisen ilo

Onneksi löysin 21–22-vuotiaana aidon innon opiskeluun. Se oli hetki, jolloin tunsin ensimmäistä kertaa, että minulla on todellinen mahdollisuus oppia jotain uutta ja hallita omaa elämääni. Sen jälkeen olen kulkenut eri koulujen polkuja, kokeillut erilaisia suuntia ja tapoja opiskella, ja oppinut, mikä minulle todella merkitsee.

Nyt panostan oppimiseen päivittäin, niin oman itseni kuin lasteni kohdalla, ja tiedän, että jokainen pieni hetki, kun pysähdyn ja uppoudun uuteen asiaan, rakentaa vahvemman pohjan tulevaisuudelle. Oppiminen ei ole pelkkä tehtävä tai velvollisuus. Se on tie ymmärtää maailmaa, keino rakentaa itseluottamusta ja vaikuttaa omaan elämään.

Se on myös tapa antaa lapsilleni turvaa ja rohkeutta, näyttää, että vaikeudet eivät määritä meitä, ne opettavat keinoja löytää ratkaisuja, selviytyä ja kasvaa. Lapseni ovat elämäni keskiössä, ja haluan, että he tuntevat, että vaikka maailma joskus näyttää pelottavalta tai epävarmalta, meillä on koti, jossa on turvaa, rakkautta ja mahdollisuus oppia.

Lopulta oppiminen, jatkuva yrittäminen ja uteliaisuus saavat aikaan sen tunteen: voitto ei tule ulkoisena palkintona, vaan oikeudenmukaisuutena itselleen, sen tietämyksen ja vapauden kautta, jonka on ansainnut.

 Oikeuden tunne kantaa läpi kaiken,  ja se alkaa siitä, että meillä on koti, jossa voi kasvaa turvassa.