Lukuvuosi, joka opetti

Lukuvuosi joka opetti, luottamaan

Kun tätä lukuvuotta katsoo taaksepäin, huomaan sen opettaneen monia asioita. Mutta jos yksi oppi pitäisi nostaa ylitse muiden, se olisi luottamus.

Luottamus omaan tekemiseen, omaan vanhemmuuteen ja siihen, että oppimista tapahtuu, vaikka se ei aina näytä perinteiseltä koulunkäynniltä.

Kotiopetus on ollut meidän perheelle oikea ratkaisu, välillä mieleen hiipii silti epävarmuus. Varsinkin silloin, kun oma tekeminen näyttää erilaiselta kuin mihin ympärillä oleva maailma on tottunut.

Oppimista tapahtuu meillä paljon muuallakin kuin kirjojen ääressä. Sitä tapahtuu keskusteluissa, metsäretkillä, kirjoittaessa, yhdessä ihmetellessä, kysymyksissä, tarinoissa ja tavallisessa arjessa.

Silti välillä huomaa pohtivansa, näyttääkö oppiminen muiden silmissä riittävältä, jos tehtäväkirjojen sivut eivät täyty samaan tahtiin kuin koulussa.

Ehkä moni kotiopettava vanhempi tunnistaa tämän tunteen.

Sen hiljaisen epävarmuuden.

Vaikka näkee oman lapsensa oppivan, jokin sisällä kysyy silti:

"Entä jos tämä ei riitä?"

"Olemmekohan tehneet tarpeeksi?"

"Riittävätkö tiedot ja taidot seuraavalle luokalle?"

Ehkä siksi, ettemme ole käyttäneet kovin paljon oppikirjoja tai tehtävävihkoja.

Ja ehkä juuri se oli se suurin pelko. Entä jos kaikki se oppiminen, jota näen arjessa joka päivä, ei näyttäisikään ulospäin "oikealta oppimiselta"?

Toukokuussa meillä oli valvontatilaisuus tutkivan opettajan kanssa, ja täytyy sanoa ihan rehellisesti, että jännitin sitä etukäteen paljon enemmän kuin ehkä olisi ollut tarpeen.

Valvontatilaisuuden lähestyessä huomasin miettiväni kaikkea sitä, mitä emme olleet tehneet. Kaikkia niitä kohtia, joissa olisi ehkä voinut tehdä enemmän. Harvemmin sitä pysähtyy katsomaan kaikkea sitä, mitä lapsi jo osaa.

Mutta itse valvontatilaisuus meni kokonaisuudessaan todella hyvin.

Tilaisuudessa juteltiin paljon, tehtiin erilaisia tehtäviä ja lapsi sai lukea itse kirjoittamiaan tarinoita sekä runoja. Oli oikeastaan aika pysäyttävää seurata vierestä, miten luontevasti hän kertoi omista ajatuksistaan, osaamisestaan ja kiinnostuksen kohteistaan. Meillä on myös portfolio, johon keräämme kuvia erilaisista projekteista, tehtävistä ja tekemisistä. Lapsi kirjoittaa kuviin liittyviä tekstejä ja ajatuksiaan siitä, mitä on oppinut tai tehnyt. 

Ja ehkä kaikkein eniten sydämeen jäi yksi tietty hetki.

Tutkiva opettaja sanoi välillä unohtavansa, että kyseessä on vasta toisen luokan oppilas, koska lapsen taidot menevät monessa asiassa jo neljännen luokan tasolle.

Se tuntui todella hyvältä kuulla.

Varsinkin siinä hetkessä, kun itse oli ehtinyt jo mielessään epäillä omaa riittävyyttään.

Ne sanat antoivat voimaa.

Ei siksi, että tarvitsisin jatkuvasti ulkopuolista hyväksyntää, vaan siksi, että joskus vanhempana sokeutuu omalle arjelleen. Näkee helpommin kaiken sen, mitä pitäisi vielä harjoitella, eikä aina huomaa kaikkea sitä, mitä lapsi jo osaa.

Ja ehkä kotiopetuksessa juuri se on yksi vaikeimmista asioista.

Luottaa.

Luottaa siihen, että oppimista tapahtuu, vaikka se ei aina näytä perinteiseltä koulunkäynniltä. Luottaa siihen, että lapsi etenee, vaikka kaikki ei tapahdu oppikirjan sivu sivulta. Luottaa siihen, että myös erilainen tapa oppia voi olla hyvä ja toimiva.

Tämä lukuvuosi opetti minulle juuri sitä.

Luottamaan enemmän siihen, mitä näen omassa arjessani joka päivä.

Luottamaan lapseen.

Ja ennen kaikkea luottamaan itseeni.

Kun nyt suljemme tämän lukuvuoden kannet, mukaan jää paljon enemmän kuin vain uusia tietoja ja taitoja.

Mukaan jää muistutus siitä, että oppiminen voi näyttää monenlaiselta.

Vaikka lukuvuosi päättyy, oppiminen meillä ei lopu. Kesä tuo mukanaan uusia kokemuksia, retkiä, kirjoja, keskusteluja ja varmasti myös uusia kiinnostuksen kohteita tutkittavaksi.

Oikein ihanaa kesälomaa jokaiselle!