Kotikoulunsalat

  Menneisyys ja koti Asuin punaisessa rivitalossa, jonka piha oli iso ja siellä oli keinu. Talot olivat kaikki samanlaisia: rapistuneita ja vähän vinossa, kuin väsyneitä seisomaan suorassa. Leikin pihan muiden lasten kanssa melkein joka päivä. Hypittiin narua, pelattiin kirkonrottaa ja rakennettiin majoja pensaikkoon. Nauru kurkkua kutitti – eikä kukaan olisi uskonut, millainen hiljaisuus odotti oven takana. Kukaan ei tiennyt, mitä kotona oikeasti tapahtui. Tärkein puuttui: rakkaus. Ei ollut hyvänyön haleja, ei kysymyksiä koulupäivästä. Ei ketään, joka olisi sanonut, että olen tärkeä, tai että kaikki järjestyy. Opin varhain, että meillä ei ollut aikuisia, joihin nojata – oli vain hiljaisuus, joka tuntui kasvavan seinissä asti, painostava ja kylmä. Hetki kuusivuotiaana Olin kuusivuotias, kun äiti tuli kotiin ja toi mukanaan muutaman kaverin, tuttuja naamoja, joilla kaikilla oli käheä ääni ja kaljapullo kädessä jo ovella. He parkkeerasivat itsensä keittiöön kuin olisivat tulleet ...

  Kouluista puhutaan paljon – mutta entä lasten hyvinvointi ? Suomessa puhutaan paljon koulusta: oppimistuloksista, Pisa- tutkimuksista, opetussuunnitelmista ja siitä, miten koulua pitäisi kehittää. Silti joskus tuntuu, että yksi kaikkein yksinkertaisimmista kysymyksistä jää keskustelussa varjoon: voivatko lapset koulussa hyvin? Koulu on paikka, jossa lapset viettävät suuren osan arjestaan. Se on ympäristö, jossa heidän pitäisi voida oppia, kasvaa ja kehittyä turvallisesti. Silti yhä useammin keskusteluun nousevat kuormitus , uupuminen , levottomuus, kiusaaminen ja tunne siitä, ettei koulu sovi kaikille. Hyvinvointi ei ole koulussa mikään sivuseikka – se on oppimisen ja kasvun ehdoton edellytys, ja sen laiminlyönti on kohtuutonta lapsia kohtaan. Jos lapsi on jatkuvasti kuormittunut, stressaantunut tai turvaton, oppiminen vaikeutuu väistämättä. Aivot eivät toimi parhaalla mahdollisella tavalla silloin, kun energia menee selviytymiseen. Kun koulu kuormittaa Monelle lapselle...

Äänen ja läsnäolon merkitys Istuimme taannoin bussissa lasteni ja toisen äidin lastensa kanssa. Lapset nauroivat, puhuivat,  kikattivat ja järjestelivät paikkojaan, kuka istuu kenen vieressä, kuka saa ikkunapaikan. Hetken  pienestä kinasta syntyi ääniä, aivan tavallista lasten seurassa.   Sitten kuului ärtynyt, vieras ääni:  “Eikö toi ******* osaa hiljentää noita?”  Hetken kuluttua nainen vielä mainitsi, ettei hänellä ole omia lapsia, mikä ehkä selitti hänen  kyvyttömyyttään ymmärtää lasten ääntä ja iloa.   Ympärillä tapahtui jotain, joka sai sydämen lämpenemään. Huomasin muiden matkustajien  puolustavan lapsia myötätunnolla.   Takapenkiltä kuului miehen ääni, voimakas ja päättäväinen:  “ Lasten äänet kuuluvat elämään!”  Se sai minut hymyilemään hiukan, ja samalla rouvan edessä istuva henkilö astui suojaksi:  “Et voi noin rumasti puhua lapsille! He ovat kilttejä enkeleitä.”   Muut matkustajat vaihtoiva...